Guardian Heroes (X360)
Kuva: MobyGames
Guardian Heroes on Treasuren kehittämä, Segan julkaisema kulttiklassikko beat-em-up RPG-elementeillä. Peli julkaistiin alunperin Sega Saturnille 1996 ja sai uusioversion Xbox 360:lle vuonna 2011, ollen yhteensopiva nykyisten Xboxien kanssa. Kulttiklassikon status ei ole pelkkää nostalgiaa – vielä 29 vuotta myöhemmin Guardian Heroes on loistavaa mäiskettä alusta loppuun (tai loppuihin!).
Tarina alkaa sankarijoukon löydettyä legendaarisen miekan, josta alkaa pakomatka sotilailta ja sekaantuminen monarkian syvimpiin salaisuuksiin. Kaiken lisäksi miekka herättää kuolleista mystisen kultaisen ritarin, joka päätyy joukon käskyteltäväksi. Sankarimme kohtaavat värikkään valikoiman ritareita, mechoja, demoneita ja enkeleitä.
Pelattavia hahmoja on story modessa viisi, jotka jakautuvat taiankäyttäjiin sekä miekan- tai nyrkinheiluttelijoihin. Kaikilta hahmoilta löytyy kyllä jotakin, jolla vetää kylmästi turpaan sekä taikuutta eri tulipallojen tai säteiden muodossa.
X360-versiossa pystyy valitsemaan alkuperäisen ja uuden remix-version taistelusysteemistä – olen toistaiseksi pelannut vain alkuperäisellä systeemillä.
Lyhyesti ja ytimekkäästi, vihollisten mättäminen tuntuu todella hyvältä. Guardian Heroesin flow on kuin genren serkussa tappelupeleissä, erityisesti mieleen tulee animetappelupelit (kuten Arc System Worksin Dragon Ball FighterZ tai Granblue Fantasy Versus), vaikka pelissä ei ilmassa ehkä vietetä yhtä paljon aikaa. Pelin alkupuolella remmiin mukaan tuleva kultainen ritari on tietokoneen ohjaama hahmo, jolle pystyy antamaan komentoja. Ritaria voi komentaa seuramaan, pysähtymään, hyökkäämään, puolustamaan ja menemään berserkiksi, jolla saa vahinkoa kaikille vihulaisille. Komentoja antaessa pelaajan täytyy pysähtyä, joten saa olla varovainen ettei saa miekkaa naamaansa.
On helppo laittaa aivot narikkaan ja rämppää samaa nappia tai paria suosikkiliikettä mutta parryt sekä kilpi kannattaa muistaa. Välillä ruutu voi olla niin täynnä vihollisia, ettei löydä omaa hahmoaan, eikä jumalaton rämppäyskään pelasta. Pelissä liikutaan onneksi myös syvyyssuunnassa kolmella eri linjalla, joka toimii hyvin vihollismassojen ja muiden erikoishyökkäyksien välttelyssä. Monet taiat ovat myös käteviä näissä tilanteissa. Taikuuksia ei pysty loputtomasti spämmäämään mittarin mennessä nollaan, täyttääkseen sitä pitää mäiskiä perushyökkäystä.
Vihollisten hakkaamisesta palkitaan tietysti kokemuspisteillä, joita voi käyttää kentän lopussa. Tyypilliset vahvuus, puolustus, taikuus jne ovat valittavissa. Normaalilla vaikeustasolla pisteiden keskittäminen joko vahvuuteen tai taikuuteen on paras strategia, puolustukseen ei ainakaan alkupuolella näytä olevan suurta tarvetta jos muistaa kilven käytön ja syvyyssuunnassa hyppelyn.
Visual novelien tapaan pelissä tulee vastaan valintoja, jotka kuljettavat tarinaa eri suuntiin. Aluksi tarina tuntuu hieman hämmentävältä, mutta kokonaisuuden saa parsittua nopeasti kokoon mentyään läpi eri polkuja. Valinnat eivät vaikuta pelkästään hahmojen dialogilaatikoiden sisältöön, vaan sankarit päätyvät eri ympäristöihin, taistelevat eri pomoja vastaan ja koko pelin pituus voi vaihdella muutamalla kentällä. Vaikka tarinaa ei kiinnostaisikaan seurata, eri polkuja on hauska tutkia läpi.
Pelissä on yllättäen myös karmasysteemi – vihollisia hakatessa karma nousee, mutta jos vetää vaikka jo kuolleita vihollisia tai siviilejä lättyyn, se alentaa karmaa. Tällä on jonkinlainen vaikutus pelin loppuihin ilmeisesti, en ottanut tästä tarkemmin selvää, mutta huomionarvoista silti.
Audiovisuaalinen puoli on timanttia, eikä mielestäni pikselitaide ole vanhentunut päivääkään. X360-versiossa on mahdollista vaihtaa grafiikat remix-moodiin, joka tekee pikseleistä pyöristyneitä ja rumia, en suosittele. Hahmosuunnittelusta on vastannut HAN eli Tetsuhiko Kikuchi, jonka jälki on nähtävissä myös monessa muussa Treasuren pelissä ja on täyttä ysärianimea isoine haarniskoineen sekä pitkine raajoineen, viisi kautta viisi settiä. Osa UI-elementeistä on korjattu uudemmalla taiteella, joka ei itselleni iske yhtä lujaa kuin alkuperäiset designit. Pelin musiikki ei ensimmäiseksi tuo mieleen fantasiateemaa, mutta hällä väliä, loistavan popituksen tahdissa on mukava kaataa porukkaa tonttiin. Shuffler in the dark on parasta pelimusiikkia, mitä olen pitkään aikaan kuullut.
Boksiversiossa on myös uusi arcade mode, jossa pelaajalle annetaan loputtomasti vihollisia hakattavaksi, mutta lyhyen kokemukseni perustella pitää olla aika omistautunut Guardian Heroes- tai beat-em-up-fanaatikko pärjätäkseen pitkään.
Minulla ei ollut älyttömästi kokemusta beat-em-upeista, Double Dragon 3:n NES-versiossa en päässyt yleensä paria kenttää pidemmälle ja Scott Pilgrimiä hieman co-opissa tuli hakattua joskus. Genrellä on selvästi paljon mielenkiintoista annettavaa, josta luultavasti tulen kirjoittamaan tulevaisuudessa.