Lintumiehen tapaan – Whirl Tour (Gamecube)
Kuva: MobyGames
Nähdessäni Whirl Tourin kannen, jossa komeili pseudoanimelta näyttävä hahmo, odotin jonkinlaista toimintaseikkailupeliä, jossa pyöritään potkulaudoilla. Peli paljastuikin olevan suoraviivainen Tony Hawk -klooni – eikä edes huonoimmasta päästä.
Whirl Tour on sarjakuvamaisempaa meininkiä kuin Hawkit, Hoffmanit ja Mirrat. Pelin introssa bändin jäsenet imetään portaaleihin kesken keikan, jotka bändäri ”Wasa B.” lähtee pelastamaan moottorisoitu potkulauta jalkojen alla. Tämä toimii tekosyynä fantastisiin ja vähemmän fantastisten kenttien teemoihin.
Pelattavuus on lainattu Tony Hawkista ja suoriutuu tästä hyvin. Tämän ajan extreme-urheilupelit kompastuvat välillä pahasti fysiikoissaan ja tekevät pelaamisesta ärsyttävää, mutta Whirl Tour suoriutuu tästä kiitettävästi. Rampilta manuaaliin ja tästä grindaukseen sujuu ilman ongelmia, eikä mokailu koskaan tunnu itse pelin syyltä. Peli tuntuu muihin haukkaklooneihin verrattuna anteeksiantavaisemmalta. Hieman ärsyttävänä pidän, miten hahmon vauhti pysyy vakiona, eikä temppuilu tai half-pipella pyöriminen tuo lisää nopeutta. Pelissä on kyllä adrenaliinimittari, joka täyttyy comboiltua temppuja putkessa, jolla saa paremmat vauhdit hetkeksi pitämällä Z-näppäintä pohjassa.
Kentät koostuvat tutuista tehtävistä, tee x määrä pisteitä, riko 5 näitä esineitä jne. Kentät ovat sopivan kokoisia ja niistä löytää kivasti piilotettua tutkittavaakin, joistakin enemmän kuin toisista. Välillä joku kerättävä esine, esim. levy, joita on joka kentässä kolme, on piilotettu hieman liian hyvin ja näitä saa metsästää tovin. Haukkatyyliin seuraavan kentän avaamiseen pitää suorittaa tietty määrä objektiiveja. Jokaisen normaalin kentän objektiivin tehtyä saa avattua bonuskentän ja koostuu pisteiden haalimisesta tai esineiden tuhoamisesta kellon tikittäessä yms. En kokenut pelatessa niin vahvaa halua avata kaikki mahdollinen sisältö.
Jokaisessa kentässä on myös kaksi ”pomoa”, joiden voittaminen ei ole hirveän kummallista, kunhan hyppää ja tekee tempun päin naamaa. Näiden ympärillä pyöriminen muutama kierros tämän saavuttaakseen on ärsyttävää. Pomoilta saa avaimet generaattorin luo, jonka osat tuhottua saa avattua race-kentän. Nämä ovat kilpa-ajoja, jotka voittaessa saa avattua uuden hahmon. Hahmoilta löytyy nopeus, kääntyvyys ja muut vastaavat ominaisuudet, mutta pysyvät kaikilla hahmoilla samana, eikä yksittäistä hahmoa tarvitse käyttää saadakseen korkeamman tason juuri kyseiselle hahmolle. Hahmojen lisäksi uusia skuuttejakin saa avattua keräämällä kenttiin ripoteltuja palloja, joissa on potkulaudan ikoni. En erityisemmin keskittynyt niihin, pari sain avattua.
Musiikki on suurimmaksi osaksi ajalleen tyypillistä angstista punkkia ja rokkia – mitä muutakaan se olisi. Soundtrackin kuulee läpi hyvin nopeasti ja biiseihin ehtii kyllästymään, vaikka uuttakin musaa saa avattua pelin aikana.
Whirl Tour ei korvaa Tony Hawkeja millään tavalla, mutta on mielenkiintoista nähdä, miten toiset studiot ovat onnistuneet tutun formaatin kloonaamisessa. Whirl Tour jäi Papaya Studion ainoaksi peliksi extreme-urheilupelien suhteen, joka on sääli, sillä peli oli harvinaisen hyvä ensi yritys.
Kadut ollen nykyään täynnä sähköskuutteja, on hauska ajatella miten tällä tavalla Whirl Tour on ajankohtaisempi kuin Tony Hawk skeittilautoineen. Peleissä potkulautoja ei ole vuosiin näkynyt, mutta ehkä trendien mennessä sykleissä ja Tony Hawk’s Pro Skaterin uusiversioiden julkaisut saavat aikaan extreme-urheilupelien renessanssin.