Miljoona tapaa kuolla – suomalaiset tekstipelit
Suomalainen tekstipeli, nykyään jo kuollut kansanperinne.
Suomessa tekstipelejä tuottivat mitä ilmeisemmin kouluikäiset harrastelijat pääosin 90-luvulta 2000-luvun puolenvälin tienoille. Joitakin jopa myyntiin 10 tai 20 markan hintaan, kenties koulujen pihoilla disketeillä, mistään oikeista pelifirmoista ei tosiaankaan ollut kyse.
Perinteisimmissä tekstipeleissä jokainen liike tai toiminto pitää erikseen kirjoittaa, go left, open box jne. Suomalaiset tekstipelit ovat rakenteeltaan lähempänä visual novel -pelejä, eli luetaan tarinaa eteenpäin ja pelaajalle avautuu edetessä vaihtoehtoja, joista tarina haarautuu eri suuntiin. Laittaisin ehkä sanalle tarina lainausmerkit, sen verran älytöntä tajunnanvirtaa tapahtumat useimmiten ovat. Eikä aina poliittisesti korrektia, joka tuskin myöskään on yllätys, mutta tämä on varoitus herkemmille lukijoille, jos päätätte mennä itse tutkimaan näitä teoksia. Toki löytyy pelejä, joissa on enemmänkin ajatusta ja yritystä, mutta käyn tässä läpi tyypillisempiä tarinankerronnallisia pelejä.
Esimerkkejä vaikeista valinnoista pelistä Erkin selviytymistä.
Valtaosa teksipeleistä ovat aika lyhyitä, todennäköisesti yhden tai parin päivän aikana tehtyjä. Monet peleistä lisäävät tehokkaasti peliaikaa laittamalla viidestä valinnasta neljään kuoleman, jolloin alkuun palaamisen riski on suuri. Mitään visual noveleista löytyvää tallennusjärjestelmää ei siis ole ja pitää vain muistaa oikeat vaihtoehdot, jos haluaa takaisin jäämäänsä kohtaan. Jotkut pelit ovelina lisäsivät checkpointin josta jatkaa ja vastaani on tullut myös salasanajärjestelmä.
Monia tekstipelejä tähditti Penat, Erkit, Masat ja vastaavasti nimetyt suomalaiset miehet, joiden seikkailuissa hyvinkin arkipäiväinen asia kuten vessahätä aiheutti kuoleman, toisaalta saatettiin selviytyä vaikka uppoavasta laivasta tai luodista, koska lippis sattui olemaan päässä.
Tekstipelien tekijät käyttivät omaa ympäristöään inspiraationa, esimerkiksi Action Fighterissa hakataan tie läpi Jyväskylän synkkien katujen ja Puukko-Junkkarissa tehdään sama Keravalla, mutta puukolla. Oma koulu oli suosittu aihe, hahmotkin vaikuttavat olleen otettu suoraan oikeasta elämästä. On hauska huomata, mihin luonteenpiirteisiin opettajissa tai oppilaissa pelintekijät ovat tarttuneet. Henkilöitä on käytetty välillä myös suoraan sanottuna erittäin törkeillä tavoilla, joka herättää kysymyksen, kuinkahan tietoisia nämä henkilöt ovat olleet tästä.
JA-yhtiön Mara-sarja tulee aina ensimmäisenä mieleen, kun ajattelen tekstipelejä. Mara tietysti ollen tasavallan presidentti Martti Ahtisaari. Seikkailujen aikana Viinanen ja Väyrynen ovat usein tekemässä kepposia Maralle tai ottamassa tämän henkeä. Ajoittain Lipponenkin suutuksissaan tappaa Maran. Eeva-vaimo on kummminkin ehkä suurin uhka, kanavan vaihdolla sai Maran pään irti paistinpannulla.
Seitsemäs osa on kunnianhimoisin ja näytölle ilmestyy pikseligrafiikkaa kuvaamaan sairaalan käytäviä ja kirvestä heiluttelevaa kirurgia. Väyrystäkin vastaan päästään tappelemaan puitteissa, jotka ovat kuin Final Fantasy pomotaistelusta. Mara 7 on peleistä myös yhtenäisin sijoittuen pääosin sairaalaan ja valinnat sisältävät hieman vähemmän yllätyskuolemia. Maran kahdeksas ja viimeinen osa ilmestyi muutama vuosi myöhemmin 2000-luvun puolella JJsoftin toimesta, joka oli jälleen perinteisempi Mara-kokemus.
Miten käy sankariemme?
Heikki-sarja kertoo koulupoika Heikistä ja tämän nopeasti eskaloituvista seikkailuista. Tarinan kulku ei ole ihan niin satunnaista kuolemista niin kuin monessa muussa tekstipelihupailussa. Sarjan ensmmmäisessä pelissä Heikin koulupäivä, niin kuin sen nimi jo kertookin, astumme Heikin saappaisiin ja hyvin kirjaimellisesti mennään lukujärjestyksen mukaan ruotsin tunnilta liikuntaan unohtamatta välituntia. Tunneilla tietysti kysytään monia kysymyksiä, jotka pitää saada oikein ja välitunneilla vältetään kuolemaa pihaleikeissä tai kauppareissulla. Toisessa osassa Heikki päätyykin ystävänsä kanssa jengiin ja vakoilevat vihollisjengejä. Jengit pomoineen ja kätyreineen ovatkin tekstipelien vakiokalustoa. Kolmas osa menee risteilyllä. Neljäs osa hylkää yllättäen pelkän tekstin mustalla taustalla ja on tehty SuniSoftin tekstiseikkailualustalla. Heikki luokkatovereineen ovat päätyneet autiolle saarelle ja tällä kertaa pitää käyttää esineitä pulmien ratkomisessa. Logiikka on kuin vanhoissa Sierran ja Lucasartsin seikkailupeleissä, eli en todellakaan päässyt peliä läpi, mutta on hienoa huomata sarjan kehitys tähän osaan asti.
Tekstipelien laatu vaihtelee paljon, jotkut ovat selkeästi tehty mahdollisimman nopeasti omaksi huvikseen ja toisissa erilaiset vaihtoehtoiset reitit sekä kirjoitusvirheiden vähyys näyttää, että tekijöillä on ollut jonkinlainen visio. Lähes jokaisesta pelistä purkautuva energia on käsinkosketeltavaa, tavalla joka on mahdollista vain limua ja karkkia täynnä olevilta levottomilta koululaisilta.
Tammigamesin peli Diamond Armor vuodelta 2002, jossa tekstien välissä vilahtelee kaunista grafiikkaa.