Tomb Raider – remasteroituna ja juhlavuotena
Tomb Raiderit tuntuivat muksuna liian hankalalta pelata – kun oli tottunut Crashin kaltaisiin tasohyppelyihin, Lara Croftin tarkkuutta vaativat akrobatiat ei mennyt yhtä sujuvasti. Aspyrin Tomb Raider Remastered I-III (PS5-versio) antoikin kipinän kokeilla tätä klassikkosarjaa avoimin mielin, sekä kurkistaa hieman Legend-sarjan Tomb Raider Anniversaryyn.
Vaikka tämä onkin remasteroitu julkaisu, pelasin Tomb Raider 1:n alkuperäiset grafiikat päällä, pidin niitä sen verran hurmaavina. Remasteroidut kentät näyttävät ihan kivoilta ja Laran hahmomalli on identtinen vanhojen pelilehtien mainoksien renderöidyn Laran kanssa. Harmillisesti tekoälyä oltiin käytetty apuna tekstuureissa, joka jättää hieman pahan maun suuhun (puhumattakaan Remastered IV-VI:n ranska-dubbi-tekoäly-draamasta).
Olin oikeastaan aika yllättynyt miten paljon Tomb Raider onkaan puhdasta tasohyppelyä, vaikka pulmanratkonta on aina pelin ytimessä. Ohjattavuus tuntuu jopa virkistävältä, liikkuminen ja hyppely vaatii eri tavalla tarkkuutta kuin keskiverto maskottitasohyppely. Hyppääminen paikaltaan tai vauhdista on Tomb Raiderissa elämän ja game overin kysymys.
Minulla on ristiriitaiset tunteet kenttäsuunnittelusta ja pulmanratkonnasta. Kentät ovat laajoja ja labyrinttimäisiä, oikeaa vipua tai esinettä saa välillä etsiä tuntikaupalla. Toisaalta juuri tuo muinaisten hallien ja käytävien tutkiskelu tekee Tomb Raiderista mielenkiintoisen kokemuksen. Taustamusiikkia pelissä ei ole kuin joissakin tietyissä kohdissa, joka tuo peliin hyvin yksinäisen tunnelman ja jää todella hyvin mieleen. Kaksi kertaa sorruin katsomaan netistä minne mennä ja vastaukset olivat naurettavan helppoja. Puolustukseni, toisella kerralla avaimen reikä sekoittui niin hyvin seinään, että en tajunnut sen olevan nenäni edessä.
Suhtauduin epäilevästi ampumiseen ja vihollisten designiin, kyseessä on kumminkin varhaista 3D-toimintaseikkailua. Olin osittain oikeassa epäilysteni suhteen. Suurin osa vihollisista on yksinkertaisia villieläimiä ja nämä saa aika helposti napsittua. Laran tähtäys lukittuu yllättävän sujuvasti hyppiessä ja voltteja heittäessä. Tuurilla on iso osuus vihollisten tekoälyn suhteen, joskus vihollinen juoksee suoraan aarteenmetsästäjämme naamalle ja joskus jäävät haahuilemaan ennen kuin yrittävät antaa turpiin. Pomotaistelut eivät suurimmaksi osaksi olleet kummallisempia perusvihollisista ja olivat oikeastaan helpompia verrattuna loppukenttien mutanttimörköjen raivoon.
Suurimmaksi osaksi pidin haasteesta jota Tomb Raider heitti eteeni, vaikka pidän peliä hitusen liian pitkänä. Pari kenttää olisi voinut karsia pois. Viimeisten kenttien vihollisten agressiivisuus oli todella ärsyttävää ja olin jo väsynyt pelin pituuteen, joka osittain varmasti johtui omasta pulmanratkontakyvyistäni, kun tuntikaupalla pyörin kenttien ympäri tutkien minne pitäisi mennä.
Päätin mielenkiinnosta kurkata vuonna 2007 ilmestynyttä Tomb Raider Anniversaryä (X360). Kyseessä on Crystal Dynamicsin uusioversio TR1:stä, eikä pelkkä remasterointi. Mieleeni tuli heti tietysti Uncharted: Drake’s Fortune, sehän ilmestyi samana vuonna. Kiipeämistä on siis paljon. TRA ei toistaiseksi ole ollut niin räiskintäpainotteinen, kuin Uncha ykkönen.
On mielenkiintoista, miten paljon tuttua ja uutta TRA:ssa on. Ohjaus on sitä, mitä perus kolmannen persoonan toimintaseikkailulta odottaisi ja hyppelykään ei ole enää sitä harkittua akrobatiaa. Yllättäen ampuminen ei ollut Unchartedia, vaan toimi automaattitähtäyksellä niin kuin TR1. Taistelut ei mene pelkästään hyppiessä ja ampuessa, välillä viholliset rynnivät Laraa kohti, jolloin saadaan parin napin QTE-kohtaus.
Tuttuja paikkoja TR1:stä on uudistettu täysin, mutta aina välillä vanhemman pelin kenttien geometriaa käytetään täysin uudessa kontekstissa, nämä on ollut hauska huomata. Tutunoloiset pulmat saattavat visuaalisesti näyttää samanlaisilta aluksi, mutta ratkaiseminen tapahtuukin täysin eri tavalla. Vaikka kyseessä onkin uudempi peli, pulmanratkonnasta ei ole tehty naurettavan helppoa, vaan sopivan haasteellista.